—Sitä kirjettäsi sinä et näyttänytkään minulle, jossa nämä lupaukset olivat, vaan minäpä yhytin sen. "Rakas Liisa! Nyt lähestyn sinua tämän lentävän paperin avulla…" Eikös se niin alkanut. Ja välillä mitähän lienee ollut markkinoista ja sormuksesta, mutta sitten lähti: "Minä teen sinne Leppäaholle pienen hyvin sievän mökin, jossa on vesilähde aivan alla."
—Sinä olit oikein paha minulle, kun menit sitä omin lupisi lukemaan, moitti Liisa hyvin pahoillaan.
—Mitä se haittasi, jos minä luin, sanoi Viija ja tuli käsin nujuuttamaan Liisaa, kun tämä muuttui niin vakavaksi eikä tahtonut ruveta nauramaan.—Sinä et vaan olisi näyttänyt sitä "pientä mökkiä ja vesilähdettä."
Nuo Villen vähät tarjoukset lausui Viija niin halveksivasti matkivalla äänellä, ettei Liisa jaksanut sitä kuunnella, vaan lähti pois siitä huoneesta, eikä kääntynyt, vaikka Viija huusi jälkeen, että saat sitten lukea minun kirjeitäni. Sen perästä tapasi hän useammin kuin ennen Liisan itkemästä ja sattui joskus, että Viija alkoi häntä lohduttaakseen naurain nujuuttaa ja kiusoitella.
—Voi, minkätähden sinä olet tullut tuollaiseksi? puhkesi Liisa kerran valittamaan.—Olenko minä milloinkaan nauranut sinun kirjeillesi, vaikka olisi kai niissäkin ollut. Tiedäthän sen, ettei minua tule rikkaat tahtomaan, se on hyvä, jos mökkiinkään pääsen.
Viija heitti vähemmälle kiusoittelemisen, mutta ei heidän ystävyytensä enää entisenlaiseksi päässyt. Liisa näki, että heidän tiensä kääntyi aivan eri haaroille. Hänen oma elämänsä painuu ehkä pieneen mökkiin, ja Viija taas iloitsi onnestaan, jota näytti voivan ohjata minne mieli piti.
* * * * *
—Nytpä minä jo sain kirjeen, iloitsi Viija ja tuli Liisalle näyttämään,
—Petulta kai…
—Ei ole, tunnen minä jo käsialasta. Vaan vielä ne toki muutkin muistavat.