—Antakaa nyt edes Liisan jäädä tänne muutamaksi päiväksi, rukoili
Viija.
—No, jääköön Liisa, kun se on sinulle mieleen, myönsi Reeta.
Sitten he lähtivät Reetaa saattamaan ja emäntä tuli kolmanneksi. Tiellä ei ollut eroaminen enää aivan niin vaikeata, kun emännän nähden ei Reeta ruvennut vesittelemään, sillä hänen mielestään ei unohtunut se asia, ettei Viijaa annettu vihkiä heidän kotonaan Kivirannalla.
Saattamasta palatessa aloitti emäntä puheen.
—Ikävätä se on erota omaisista, vaikkapa kuinka hyviin kotiin, sanoi hän.—Tästä meidän talosta ei ole vielä verratonkaan. Vaan siinä sitä uskallusta tarvitaan, kun mennään, ettei ole paljon mitään. Jo sitä minä olin kovapäinen, oikein naurattaa, kun muistelee, kuinka vähän sitä ajattelee mennessään, että miten tässä käypi. (Ja emäntä aivan totta nauroi.) Kun ei miehelläni ollut minun tähän tullessa kuin puolet tätä pääpaikkaa ja niin rappiokunnossa sekin, että melkein joka vuosi oli kesän leipä kylässä. Sitten saatiin tämä paikka kokonaan ja siihen vielä on ostettu kolme syrjämaatakin. Jos Viija olisi nähnyt minkälainen tämä kartano silloin oli! Tuossa on riihen luona latona, mikä oli silloin navettana. Siihen lisäksi on paljon muuta laitettu: tupa ja talli aivan uudesta, ja useampia kengitetty ja katettu.— E-eeh, kun suuta syyhytti niin napakasti. Onhan tässä nyt jo vähän toisellaisempi elellä.
Liisa myönsi emännän loppupäätöksen todeksi sanoilla, mutta Viija kuunteli ajatuksissaan.
—Joko minä nyt pääsen kotiin? kysyi Liisa oltuaan yhden vuorokauden yli muista häävieraista.
—Mennäänhän vähäksi aikaa tuonne jonnekin kävelemään, täällä pihassa on alituisesti noita muita, sanoi Viija vastaukseksi.
He menivät joen rannalle, kulkivat sitä jonkun matkaa ylöspäin ja tulivat vähän korkeammalle paikalle pellon kupeelle, jossa kasvoi tuuheita tuomipensaita useampia.
—Niin mitä sinä Liisa äsken kysyitkään? kysyi Viija istuutuen tuomikon varjoon, taitettu tuomen oksa kädessä.