—Enhän minä muista kysyneeni muuta kuin, että milloinka saan lähteä pois, sanoi Liisa vähän kummastellen, että mitä se siitä noin kysyi.
—Sepä se oli, sanoi Viija.—Sinä ehkä olisit vaikka kuinka kauan, jos minä kiusaisin olemaan.
—Jo toki oikein mielelläni, jos joutaisin, vaan olisin nytkin, jos hyvin tingalle tahtoisit, myönsi Liisa.
—Sitäpä minä, sanoi Viija huiskuttaen hiljalleen tuomen oksaa kenkäänsä.—Sinä olet palvellut minua ihan aina, siitä asti kuin teille tulin ja minä en sinua milloinkaan.
—Mitä sinä Viija nyt tyhjää puhut.
—Ei se ole tyhjää, sanoi Viija huiskauttaen vilkkaammasti tuomen oksaa.
—On se tyhjää, vakuutti Liisa. Lapsiahan me oltiin kauan, mitä toistemme palvelijoita meissä oli, ja eihän me nyt isompana ole kaivattuna kenenkään palvelusta.
—Ei, elä nyt hyvittele minua, kyllä se on niinkuin sanoin. Sinä olet ollut minulle parempi kuin sisar olisi ollut.
—Ja sinä minulle, ehätti Liisa sanomaan.
—En, en; elä sanokaan.