—No, lopeta pois tuo joutava puhe, pyysi Liisa. Puhutaan nyt muista asioista.
—Niin kyllä, puhutaan muista, myönsi Viija.—Sano nyt Liisa, minkä tähden sinä et ollutkaan minulla morsiustyttönä, vaikka olihan se jo puheena aikoja ennen?
Liisa joutui nyt hämille. Hän oli siinä luulossa, ettei sitä muut juuri huomanneet, eikä Viijakaan siitä pitänyt väliä.
—Minulla kun ei ollut niin hyvästi laitetuita vaatteita, sanoi Liisa viimein, nykkien nurmea maasta.
—Vaan kun et sanonut sitä minulle.
—Ei tuota tullut sanotuksi, kun minä luulin, ettet sinä siitä hyvin pahaa tykänne, jos en olekaan.
—Aivan niin, rakas Liisa. Sinä olisit seisonut niilläkin vaatteillasi, jos vaan varmaan tiesit, että se on minulle mieleen. Mutta sinä et luullut tekeväsi siinä minulle mieliksi. Jos olisit jolloinkin ennen ollut minulle ynseä, niin sitten uskoisin, että sinä häpesit vaatteitasi.
Liisa tunsi nyt olevansa pahassa solassa ja koetteli sopertaa, että niitä herrasväkiä hän ujosteli, eikä ajatellut mitään epäluuloja Viijasta.
—Elä hyvä Liisa luule, että minä sinua syytän, lohdutteli Viija.—Sinä koettelit silläkin lailla olla minulle mieliksi, kun menit syrjään seisomaan. Ja jos et olisi sitä tehnyt, niin minä en ehkä vieläkään olisi tätä asiata huomannut.
Liisalla oli tukala kuulla ja hän vaikeroi: