—Mitä sinä noista joutavista otit puheeksikaan.
—Ei ne ole joutavia, koska ovat minun mieltäni vaivanneet näinä päivinä. Vaan olkoot nyt puhumatta, sanoi Viija ja vähän aikaa ajatuksissaan istuen jatkoi:
—Taivutko Liisa siihen tuumaan, jos päätetään, ettei meidän ystävyys saa vasta niin mennä. Sano sinä minulle kaikki, mitä ajattelet ja tiedät, ja minä sanon sinulle.
—Jo toki oikeinkin mielelläni, vakuutti Liisa.
—Hyvä sitten, sanoi Viija. Minua on nyt häiden aikana vaivannut ikävä mieli monelta puolelta. Niistäkin herrasvieraista vaan ikäväni lisääntyi, kun ne eivät näkyneet osaavan minun kanssa haastella, enkä minä niiden kanssa.
—Sinä tunnut rupeavan kovin paljon ajattelemaan ja se on aivan tyhjää, moitti Liisa.—Sinulla on nyt suuri koti, eihän sinun tarvitse huolia ei mitään, elelet vaan.
—Onhan tuo koti, myönsi Viija.—Vaan minusta jo tuntuu, että jos täällä tulee ikävä.
—Elä toki ajattele milloinkaan sellaisia, varoitti Liisa.
—Minkäs niille taitaa, jos ne tulevat.
—Unhottaa pois ja käy aina siellä entisillä olomaillaan kylässä, eihän tämä niin pitkä matka ole.