—Ei se pahasti moittinut. Sitä vaan sanoi, ettei hän luule veljensä menevän niin pöllömäisesti kirjoittamaan, ettei niitä muutamata kertaa saattaisi silmällä viskata.
—Tokko sinä sanoit, että enhän minä ensimmäisiä kirjeitä lukematta polttanutkaan?
—Sanoin toki.
—Enkä minä olisi niitäkään toisia polttanut, selitti Viija, vaan mitäs hän alkoi ruveta niissä minua muka niinkuin neuvomaan ja opettamaan. Jos olisi aina kirjoittanut samallaisia naurattavia kuin ne ensimmäiset, niin en toki olisi polttanut. Muistat kai, miten se silloinkin markkinain jälkeen kirjoitti. Sen perästä en lukenut kuin yhden tai kaksi kirjettä, tuli ne muut luki ja syyttäköön itseään.
—Ja mitäpä niistä enää, sanoi Liisa.—Ne ovat menneitä asioita.
Mennään pihaan, minun pitäisi kohta lähteä kotiini.
—Kuunnellaanhan mitä tuo ylhäältä päin tuleva venemies laulelee, sanoi
Viija siirtäen huivin pois toisen korvansa päältä.
Myötävirtaan tulla loilotti vene ja perässä istuva poika laulaa heilautteli tunteellisella nuotilla, ja niin pitkäveteisesti, että hän ennätti monet kerrat melaista joka tavulle. Laulun sanat kerkesi hyvin erottaa;
Se on niin vähä aika,
mik' ihmisell' on tääll';
kuin vesipisaraisen
tuon haavan lehden pääll'.
Tuuli kun siihen käypi, se heti putoaa; niin ihmisenkin onni tääll' pian katoaa.
—Soma laulu, sanoi Liisa.