—Kenen kanssa se käräjänkäynti tulee, kummeksi Viija.
—Kenen kanssa? jamasi Petu.—Kukas siellä on sen talon hoitajana ja peräänkatsojana ollut?
—Totta se lampuoti on ollut huoleton.
—Kyllä lampuoti näkyisi lampuotina menevän, vaan siinä on paljon muita syitä. Osajyvät on myötynä liika huokeasta ja rahat ovat olleet velkana viidellä korolla, kun olisi saanut kuusikin.
—Eikö se nyt riitä, jos on senkin verran jäänyt rahoja kassaan kuin niitä on, puolusti Viija.—Kuuluuhan se setä maksaneen vielä vähän isävainajan velkojakin.
—Se on ollut vähän se velka, sanoi Petu.—Isä sanoo varsin kyselleensä ja näkeehän sen kirjoistakin, että sitä velkaa oli vain muutamia satoja. Toistakymmeneen vuoteen olisi toki pitänyt karttua enempi kuin neljätuhatta markkaa.
—Onhan tuossa siinäkin, sopikaa pois käräjöimättä, pyyteli Viija.
—Sama se, jos selvä tulee, vaan siinä on vielä monta muuta kohtaa, kuin mitä minä sanoin.
Viijalla oli vielä niin paljon rakkautta setäänsä kohtaan, ettei häntä tämä keskustelu oikein miellyttänyt ja siitä puhetta pois kääntääkseen hän kysyi:
—Etpä arvaa? mitä minä illalla tein?