—Mistäpä minä arvannen, sanoi Petu.
—Minä poltin kaikki entiset kirjeeni, sanoi Viija ja katsoi iloisesti miehensä silmiin.
—Ihanko kaikki? kysyi Petu, muuttaen ääntään leikillisemmäksi.
—En sinun lähettämiäsi, sanoi Viija ja tunsi mielessään soimausta, kun oli tullut sitä ajatelleeksikaan.
Ei perintöjuttu ollut vielä Petuakaan aivan näköisekseen tehnyt. Kun hän oli alun kuullut, huvitti häntä vielä nuokin entiset kilpakosinta-asiat ja hän illemmalla kertoi jo yhden jutun, miten he sulhasmiehet kerrankin juomapaikassa pääsivät hampaistaan kiinni ja se päättyi sillä, että toiset työnnettiin niskasta pellolle. Monta muuta kertomusta sai Viija kuulla siitä, mitä kaikkia juttuja hänen saamisestaan oli jauhettu nuorten ja vanhain kesken, joita Viija itse ei ollut puoliksikaan luullut sellaisiksi. Viimein niiden kuuluminen alkoi tuntua ikävältä, mutta mieluummin hän kuunteli niitäkin kuin noita perintöriitoja hänen setänsä kanssa, jotka viimein kiihtyivät käräjiksi ja joiden ratkaisuaikoina oli koko talon joukon mieli siihen kiintyneenä.
Käräjäin väliaikoina veti jokainen omaa nuottiaan. Sylvi sitä, ettei ole hyvä, kun on kovin läheinen omainen holhoojana. Emäntä surkutteli sitä, että se tavara tahtoo olla hyvää rippumaan, kun se on toisen takaa perittävänä ja vähemmän sitä sieltä sattuu monesti tulemaan kuin luulee, jos sen saisikin. Ja vaivalla se on heille kaikki tullut ja vähästä sitä alettiin. Petu toimitti sitä, ettei heidän käy sopiminen ilman, jos ei asiasta tule suora. Viija enimmästi kuunteli, kun muut puhuivat, toisinaan vain puolustuksekseen selitti, ettei hän ole ymmärtänyt niitä katsoa, ne ovat olleet sedän huostassa. Sovintoa ei Viija uskaltanut monesti ehdotella, muuten olisi vanhempi väki alkanut katsoa häntä kovin omaismieliseksi ja siitä olisi seurannut korvan kiertäminen. Sittenkin Viija sattui huomaamaan, että aloitettu puhe painettiin hänen huoneeseen tultuaan kielen kantimien taakse ja äänettömyydestä syntyvän epäluulon estämiseksi vedettiin siten heti sieltä toisennäköisenä takaisin.
Muuten ei kukaan ollut Viijalle paha. Hän sai olla omassa kamarissaan, niinkuin itse tahtoi, eikä häntä orjuutettu millään työllä. Jos Viija ryhtyi johonkin vaikeampaan työhön, katseli sitä vanha emäntä naurusuin ja selitti, että on niitä piikojakin tekemään, ei minun miniäni tarvitse ruveta riehkaisemaan, niinkuin minä itse sain ennen riehkaista. Vaan ei hän nyt enää kehtaa itsekään. Viija uskoi sen, kun vielä näki, että tulevat ne tehdyksi ilmankin. Kahvin keitto ja muutamia pieniä töitä oli hänen osallaan, mutta niiltä jouti enimmät aikaa ompelemaan omassa kamarissa.
* * * * *
Yksinäisyys on viljava ajatuksista, silloin ne leijaavat milloin minkinnäköisinä. Niillä ajoilla, jolloin Petu kuljeksi aina päivittäin noita perintöriitoja virittelemässä, hiipivät Viijan mieleen monenmoiset ajatukset, aivan kuin kesäitikat, jotka kaikista hätistelemisistä huolimatta saivat viimein jalansijan ajatusaivoissa.
Jo se on onnellinen tyttö … niinhän ne aina ennen sanoivat… Silloinkohan hän oli onnellisempi, vaiko nyt? Nyt kai?… Mutta jos kuitenkin silloin… No, mitenkähän se oikein lienee… Voi, eihän sitä pitäisikään tällaisia ajatella…