Mutta ne olivat jo kerran päässeet irti ja toisella kertaa ne tulivat vielä vähän rohkeampina, jopa totuttivat mielen niin rohkeaksi, että Viija päätti sanoa Petulle siitä asiasta, joka hänestä ikävimmältä tuntui. He olivat kahden kamarissa ja Viija meni rinnalle istumaan.
—Minä kysyisin sinulta yhtä asiaa, sanoi Viija laskien Petun olkapäälle kätensä.
—Kysy, kysy, kilvoitti Petu.
—Niin, että muistatko, mitä sinä monesti lupasit ennen meidän yhteenmenoa?
—Lienee tuota tullut luvatuksi jos jotakin, sanoi Petu.
—Mitä minä niistä kaikista lupauksista, vaan se lujin lupaus, rakkaus, selitti Viija.
—Niin rakkaus, sanoi Petu.—Mikä sitten?
—Niin että etkös sinä vannonut rakastavasi minua mitä hellimmästi aina kuolemaan asti…
—Rakastanhan minä sinua kuolemaan asti.
— … ja et hetkeksikään sanonut voivasi unohtaa minua, jatkoi Viija.