—Olenkos minä heittänyt? kysyi Petu.
—Niin, enhän minä tiedä, vaan minä niin luulen.
—Luulet, jamasi Petu. Sinä taas luulet… Enhän minä yhä jouda niin hyvänä olemaan, vaan ainahan minä olen sinua rakastanutkin.
—Rakastanut … aina … silloin … kun ja Viija painoi päänsä alas.
—Niin, niin, sanoi Petu hyvin selittävästi.—Ymmärräthän sinä, että me ollaan nyt naimisissa ja silloin sitä on yhtä ja toista muutakin. Ja sillä lailla sitä menee välistä aikoja, mutta eihän noita ole niin kovin kauan mennyt… Ymmärräthän sinä? kysyi hän lopuksi.
Viija ymmärsi, mutta ymmärsi sillä tavalla, ettei voinut vastata muuten kuin itkulla. Petu koetteli tyynnytellä häntä mitä sopivimmilla selityksillä, mutta kun ne menivät hukkaan, vahvisti hän sitä kaikki lupaavaa rakkausvalaansa ja oli niin miellyttävän hyvä, kuin näin yhtäkkiä osasi olla. Viija pyyhki silmistään vedet ja lupasi puolestaan rakastaa miestään hyvin paljon ja olla iloinen. Iloisempi hän nyt olikin, mutta yhtäkaikki käveli mielessä raskaita ajatuksia, kun tuo iloisempi hetki oli itkulla ansaittua, millä tavalla hän ei ajatellut ruveta sitä toista kertaa itselleen ostamaan.
* * * * *
—Minun tekee mieli käydä Kivirannalla tädin luona, ilmoitti Viija miehelleen.
—Niin nytkö? kysyi Petu.
—Niin, etkö sinä tule.