—Eipä minun tunnu haluttavan, miten sitten talvempana.
—Saanko minäkään mennä? kysyi Viija.
—Onhan se hevosille vaikeata näin syksykelillä, kun on luntakin vielä niin vähän. Vaan en minä kiellä, saat siltä mennä, myönsi Petu lopuksi.
Viija ei sen enempää kysellyt, alkoi vain laittaa lähtöään, kun emäntä vielä ikään kuin kehoittaakseen sanoi, että:
—Onhan tuo soma välistä käydä sellaisissakin omaisissaan, vaikka mitäpä tuolla paljon lienee.
Ihmeen keveältä tuntui mieli ajaessa tuota entistä kotia kohti. Viija kuvitteli mielessään, että hän palaa nyt joltain pitkältä kylämatkalta ja saa taas asettua sinne ja sitten… Mutta pian huomasi hän ajatustensa mitättömyyden. Ne ovat menneitä aikoja. Koti jäi sinne, johon on taas mentävä ja tuo entinen perintökoti, olihan se sekin ennen hänen, mutta nyt se on vaihdettu mieheen. Ei hän olisi ennen uskonut.
Iltapäivällä alkoi Kiviranta lähetä ja se näytti ulompaa katsoen hyvin pieneltä, kun vielä hieno lumiverho peitti katot, ettei kuin matalat ajastoituneet seinät osoittivat siinä asumuksia olevan. Ei näkynyt vielä rantaan tultua ketään kartanolla liikkuvia. Tuossa lähellä aitaa oleva pihlajikko, joka kesällä Viijan lähtiessä huhotti täyteläisenä kauniilla kukalla, oli nyt lehdistä paljaaksi karsittuna, marjaterttuja oli vain muutamia, joita nokkimasta pihlajalinnut pyrähtivät lentoon Viijan tullessa. Kohta ilmestyi vastaanottajia.
—Terve tulemasta! toivotti Reeta kätellen mitä sydämellisimmästi.—Me kun ei huomattuna sinun tuloasi, ennen kuin pikku Samppa sanoi, että Viija ajoi pihaan.
—Mistäpä sitä niin huomaa, kun ei satu ulkona käymään, sanoi Viija.
—No, tulehan huoneeseen, sanoi Reeta ja kyseli mennessään: