—Nyt polttaa tuo kissa itsensä, sanoi Viija ja meni hiiltä ottamaan.
—Sepä sattu kovin tulen alle, sanoi Reeta. Vaan ei se näy enää älyävän tulesta eikä mistään, se on jo niin kovin vanha. On vaan annettu elää ikänsä loppuun.
—Tämähän on jo alun toisella kymmenellä, sanoi Viija.—Tokko sinä Liisa muistat, milloinka me tämä tuotiin ja millä puheella sinä tämän sait?
—Ei millään puheella, sanoi Liisa nauraen ja meni muuta kuulemasta kamariin vuodetta laittamaan.
Reeta jo haukotteli ja sanoi Viijalle, että mene sinä tuonne kamariin nukkumaan, meitä vanhoja haluttaa olla täällä lämpimässä.
Kasvukumppanit istuivat kamarissa kahden puolen pientä pöytää. Liisa näpisti ajattelevan näköisenä kynttilän karstaa lyhemmäksi ja kysyi:
—Miltä se nyt tuntuu se miehelässäolo, sinä kun et kirkolla viime näkemässä sanonut osaavasi puhua sitä etkä tätä?
—Mitäpä minä nytkään, sanoi Viija. ja puhutaankin tällä kertaa niistä sinun asioistasi, että millä puulla ne ovat.
—Ne ovat niinkuin tässä näkyy, nauroi Liisa.
—Ei ne aivan niin liene, elä kupruilekaan joutavata, sano suoraan, niinhän me liitto tehtiin, etkö muista.