—On se muistakin kummaa, jatkoi Reeta.—Se Antti oli niin älykäs poika eikä olisi osannut luulla, että se veljiensä ja sisartensa paljoutta pakenee.
Viija koetteli kummastella Reetan kertomukselle, mutta Liisa pysyi äänettä ja kun näki, ettei hänen äitinsä arvannut lopettaa, sanoi väliin:
—Santtu se on nyt Maria kosinut.
—Vai niin, sanoi Viija naurahtaen.—Mitenkähän tuossa käypi?
—Miten käynee, epäili Liisa.—Kovin pahasti kuuluu Tuokko sanoneen.
—No mitenkä?
—Ettei heillä tarvita niin viisaita kerjäläisiä kuin Arolan tytöt, selitti Liisa.
—Kovinpa on sanonut tuhmasti, moitti Viija.
—Sellaisesta lihapäästä nyt ei sen viisaampia sanoja tule milloinkaan, sanoi Reeta entisellä mahtavalla tavallaan, joka toisia nauratti, mutta itse hän piti sanansa niin varmana totuutena, ettei siinä ole naurun sijaa ollenkaan.
Pienen vanhan pöytälampun valossa näytti Kivirannan tupa entistä hauskemmalta. Uunin nurkkapihdissä palava päre vei kumminkin voiton ja valaisi noita entisiä karjalaitumia uunin kupeella, jossa tytöt ennen puulehmiään kuljettelivat. Vanha kissa siinä nyt maitoa altaastaan litkitti. Kovin sen selkä oli käynyt hallakan näköiseksi ja syöntikin näytti käyvän niin laiskasti. Ei se tiennyt mitään, vaikka hiili tipahti päreestä selkään.