—"Suuressa talossa", toisti Viija.—Sinä luulet aivan varmasti, että minä sitä oikealla onnen kukkulalla seison.
—No, hyvänen aika, mitenkäs muuten.
—Voih! huokasi Viija pienellä pään pyörähdyksellä. Kertoisinkohan minä sinulle kaikki ajatukseni.
—Kerro toki, niinhän sinä lupasit, houkutteli Liisa, katsellen Viijan silmiin, joka nyt alapäisenä istui ja ajatteli.
—Niin, että en minä ole enää onnen kukkulalla, ei minulla ole enää mitään.
—Mitä mitään? Omaisuuttako? kysyi Liisa.
—Ei sitäkään.
—No nytpä kummat tuli! Onhan sinulla ainakin perintötalosi.
—Se kaikkein vähimmän. Enhän minä enää milloinkaan kuule puhuttavan siitä niinkuin omasta talostani. Jos siitä minun kuulten puhutaan, niin se on sentähden, että kuulisin, kuinka paljon siitä on heille vaivaa ja kuinka paljon se vähenee siitä määrästä, joka on ollut kylällä kuuluna ennen minun naimisiinmenoani. Tämä kaikki tunnustaa olevan minun syyni, vaikka mistä minä ymmärtämätön tyttö tiesin, minkä verran sitä on, ja olisinko minä voinut maailman suun tukkia, jos olisin tiennytkin.
Liisa ajatteli vähän aikaa ja alkoi lohdutella: