—Ne vanhat mahtavat niin puhua, mutta mitä sinä heistä huolit. Olethan sinä yhtä suuri haltija kuin muutkin ja kun miehesi rakastaa sinua, niin vähättelet koko tuumista.
—Kunpa se niin olisi, huokasi Viija.
—Mitenkäs se on? Sano nyt toki minulle!
—En minä ilkeäisi oikein päin sinullekaan sanoa, minkälaisten ihmisten arvoiseksi minä itseni tunnen.
—No, minkälaisten? kysyi Liisa ja katsoi totisena Viijan silmiin.
Tämä näytti aivan kuin riitelevän ajatustensa kanssa ja sanoi sitten:
—En tiedä, jos tehnen kuinka suuren synnin siinä, mutta minä en tunne itseäni yhtään paremmaksi noita huonoja naisihmisiä, joita miehet pitävät hyvänä, milloin mieleen juohtuu ja jotka sitten taas saavat olla oman onnensa nojassa toiseen aikaan asti.
Liisa hämmästyi.
—Niin mitenkä? sanoi hän.—Tarkoitatko sinä noita naisia, noita…
—Niitäpä niitä.