—Sinähän olet jo päästä pilalla, torui Liisa.
—Enkä ole pilalla.
—Oletpahan! Rakastaa kai sinun miehesi sinua yhtä hyvin kuin muutkin.
—Mistäpä minä tietänen, miten ne muut rakastavat, mutta oman kohtani tiedän.
—Sinä ehkä toivoisit, sanoi Liisa, että Petun pitäisi aina olla aivan yhtä notkea kuin silloin sulhaisaikana.
—Sinä et vielä ymmärtänyt, sanoi Viija. Enhän minä tahdo, että leikittäisiin kuin kissanpojan kanssa alituistaan. Sehän se on ikävintä, josta vasta sanoin.
—Se nyt on aivan tyhjää, vakuutteli Liisa niin totisena kuin osasi.—
Ei tuo sinunkaan miehesi liene miehiä kummempi, vaan kun sillä on tätä
nykyä niitä perintöpuuhia, niin sinä luulet, että se on tyly sinulle.
Heitä toki pois ne ajatukset, eläkä puhu niistä kellekään.
—Minkä ajatuksilleen taitaa, sanoi Viija. Ja enhän minä toki näistä puhukaan muille kuin sinulle.
—Pitäisi niitä sellaisia ajatuksiakin kartella, että näet olisit niin halpaan sijaan joutunut kuin sanoit, neuvoi Liisa. Ja eiköhän siinä auttaisi Jumalaan turvautuminen, niinhän se rovasti rippikoulussa neuvoi, etkö muista.
—Niinhän tuo neuvoi, myönsi Viija ja vaipui ajatuksiinsa.