—No niin, no niin, puhui Sylvi ja varmasti niekautteli leukaansa. Mikä tästä sitten tulee. Kaikkiko tässä ruvetaan kesänsä talvensa "nystäämään". Onhan tuota muillakin ollut perintöä, vaan pian kai se entinen loppuu, jos heretään aivan huolettomaksi.
—Elähän nyt, kielteli emäntä. Ymmärräthän sinä, ettei se vielä ole aivan täysvoimainenkaan ja muuten sitten on … niinkuin jo huomaat…
—Niin, jurahti Sylvi pitkään. Kyllä niitä sellaisia syitä löytyy, niin kauan kuin elää.
Viija ei uskaltanut enempää kuunnella, eikä se ollut tarpeellistakaan, sillä hän oli jo kylliksi kuullut, kenestä puhuttiin ja mitä se oli. Hänen ajatuksensa harhailivat kiireesti sinne jos tännekin. Ensi kerran iässään hän huomasi elämää tältä puolelta ja sepä tuntui ikävältä. Sydän tykytti paljoa kiivaammin ja ajatukset kuohahtelivat. Heti paikalla hän ajatteli mennä sanomaan, ettei tarvitse muita laittaa karjan mukaan, kyllä hän menee. Mutta kun yritti mennä sanomaan, tuntui mieli niin kiihtyneeltä, ettei hän jaksaisi rauhallisesti, itkemättä tai kiukkuamatta sanoa yhtään sanaa. Ne olisivat heti huomanneet hänen olleen kuuntelemassa.—Huomatkoot, hän ajatteli ja yritti aina uudestaan, mutta pysähtyi vielä ja ajatteli, että en toki niin paljon halvenna itseäni. Menen sitten ja näytän, että osaan minä muutakin tehdä kuin "nystätä", enkä ole tullut heidän elätikseen perintöäni syömään.
Viija meni toisten toverina saattamaan karjaa matkalle. Muut olivat iloisia, mutta hän ei voinut siihen ottaa osaa. Erillään hän tahtoi kulkea ja hänen vähän alaspäin riippuva päänsä pyrki pyörähtelemään ajatellessa, että hänestä nyt takana päin noin puhutaan ja luullaan niin ymmärtämättömäksi, ettei osaa mihinkään käskemättä, vaikka hän nyt ihan varmaan muisteli ajatelleensa tuota samaa jo ennen.
* * * * *
—Ei toki se ole tarpeellista, ei olekaan, onhan meillä muitakin, puheli emäntä, kun Viija muutaman päivän kuluttua aikoi lähteä karjamajalle.
—Sinne minä nyt mielelläni menisin, jos vaan vähänkin sallitte, pyyteli Viija aivan kuin ei mitään tietäisi.
Emäntä oli vastustelevinaan, mutta vaikka tuo olisi ollut tottakin, kuului se nyt Viijan korvaan käskemiseltä. Kohta se kielteleminen loppuikin ja emäntä puhui kiittelemällä, kuinka siellä on hyvä olla. Petusta ei ollut Viijan meno karjamajalle mieleen, mutta ei hän ruvennut selittämään, mistä syystä.
—Pitääkö sen piijankin olla vielä siellä? kysyi Petu.