Tämä kaikki meni leikkinä, että näet letut ja viilipytyt olisivat ainoa vetovoima Petun karjamajalla käynnille.
Viija tunsi täällä olevansa onnellisempi kuin tuolla suuressa kodissa. Hän liikkui oikein iloisena katselemassa emännyyteensä kuuluvia töitä ja piialta kyseli, mitä ei oikein tiennyt.
Kotona kuultuja puheita ei Viija ajatellut ollenkaan. Olkoot ne siellä, ajatteli hän. Petu oli mielestä nyt niin ihmeen hyvä, että oli aivan syntiä ajatella sillä lailla kuin hän oli sattunut ajattelemaan. Nyt ei saa tulla vasta sellaiset.
Petu ei malttanut olla huomiseen, vaan lähti piian kanssa kotiin. Viija tuli pellon taakse asti saattamaan ja nojaten leukaansa veräjäpuun päälle katseli menijäin jälkeen. Tien mutkassa katsahti piika vielä taakseen ja lähti sitten juosta humpuuttaen tavoittamaan Petua, joka oli jo näkyvistä kadonnut.
* * * * *
Karjan tulon edellä meni Viija kävelemään korkealle pellontaka-aholle ja katseli sieltä läheltä ja kaukaa kohoavia mäkiä, joiden rinteeltä erotti taloja ia mökkejä. Muutamilta pelloilta kohosi harmaa tarhasavu ilmaan, josta hiljalleen laskeutui alangon pajukkojen yli ja näytti asettuvan siihen. Viija kiipesi isolle kivelle ja kuunteli korvessa hoilailevain karjain kelloja. Siinä johtui mieleen Kiviranta, missä hän tätinsä toverina oli lehmiä huhuillut. Nyt oli huhuiltava omiaan … niin, omia kai ja vielä suurta karjaa. Hän veti rintansa täyteen henkeä, mutta huokasi vielä takaisin, että jos ei kuulu kauniilta.— Mutta kukapa sitä nyt kuuntelee, jos menee huonostikin, ajatteli hän melkein ääneen—ja kukapa sitä nyt ihailisi, jos kauniistikin menisi. Ja hän henkäisi uudestaan. Ääniväreet lainehtivat pitkin lehdon rinnettä, aina korpeen asti, josta vastaukseksi kuului karkeaääninen kellokkaan ammunta. Sieltä ne lehdosta viimein lähenivät ahon rantaa, tulla mullistivat rapsavine kynsineen kapeita uriaan, jotka kiertelivät matalain lepikkopensasten keskitse ja tyytyväisinä oksien ripsumisesta hiljalleen hivuttelivat eteenpäin, silmät suojelevasti tirrallaan.
Vaikka iltatyöt olivatkin Viijaa väsyttäneet, nousi hän jo aamusilla heti auringon noustua. Loisvaimo heräsi vasta myöhemmin ja tuumaili:
—Teistäpä taitaa tulla oikea nousukukko, kun nyt jo valveella.
—Eihän tuo nukuttanut, sanoi Viija.
—Onpa ne entiset jaksaneet täällä nukkua, vaan niillä on ne omat syynsä, puheli vaimo.