Petu jäi pistelemään. Myysyyn vain aina kääräisi letunleipareen ja ryyppäsi suurella kauhalla viilipiimää päälle. Iloisena kantaa pusasi kohta Viija loisvaimon kanssa suurta maitokorvoa.
—Eihän liene ruoka kesken loppunut, arveli Viija miehelleen, joka jo syönnin päälle savuja veteli tuvan rappusilla.
—Vielä siellä on sinullekin, sanoi Petu.
—Hyvä. Tule nyt katsomaan maitohuonetta.
—Olen minä sen jo nähnyt.
—Kyllä huoneen, vaan muutenkin, selitti Viija matalammalla äänellä.
Petu tuli kynnykselle istumaan ja veteli piippuaan. Joutuin siivilöi Viija maitoa, siirteli entisiä pyttyjä pois tieltä ja asetteli niitä somaan, tornin tapaiseen laveriin, odottaen yhä, että Petu sanoisi jotain hänen laitoksistaan ja kaikesta.—Ehkä se kohta sanoo, ajatteli hän ja katsahti kääntyessään salaisesti ovelle päin. Mutta Petu vain veteli savuja ja mitäpähän muuta lienee aina välistä virkkanut. Viija epäili jo pettyneensä hyvityksen toivossaan. Virkisti se vähän, kun Petu sattui kysymään:
—Lypsääkö nyt lehmät hyvästi?
—Taitaahan ne lypsää, sanoi Viija. Ja miltäs tämä näyttää? Tuossa on voikorvo, tule katsomaan.
Pitää sen nyt jotain sanoa minun töistäni, ajatteli Viija. Petu tuli korvon luokse ja sanoi: