—Paljonhan tuota onkin voita. Muutamain viikkojen päästä saapi jo panna toiseen astiaan.
Sitten hän laski käsivartensa Viijan olkapäille ja huokaisten lyhyen tuhkaisevan henkäyksen kysyi:
—Vieläkö sinulla on paljon töitä, eikö sitä kohta päästä nukkumaan?
Viija vavahti aivan niinkuin rauhallinen tietä kulkeva, jonka silmät huomaavat epäilyttävän olennon tien vierellä.
—Ei tässä ole enää paljon, sanoi hän katsahtaen salaisesti mieheensä.
—Missä se on vuode, minua niin väsyttää, sanoi Petu haukotellen puolitekeisesti.
—Tuolla aitassa, ilmoitti Viija lyhyesti.
Sinne lähti Petu ja puristi hiljaa lähtönsä merkiksi Viijaa olkapäästä. Iltainen oli vielä Viijalla syömättä, vaan ei se tuntunut käyttävän, vaikka oli vähän nälkäkin. Siinä hän istui pöydän ääressä, mieli raskaana ja väkisin vierähti vesikarpalo poskelle. Olisi tehnyt mieli syödä, jos ei muun vuoksi, niin ajan kuluttamiseksi … vaikkapa koko yö… Vielä muutamia lettuja … ei jaksanut yhtäkään… Täytyi lähteä… Hän pyöritti ruokahuoneen lukon kiinni ja alkoi kävellä hitaasti aitalle päin…
* * * * *
Aurinko paistaa tillotti aamusella aitan oven raosta vuoteelle, kun
Viija heräsi. Hän kuunteli, mutta ei mitään kuulunut siitä huoneesta.
Jossain kaukana kaikatti lehmien kellot. Elämä tuntui niin
kummalliselta. Hän nousi vuoteelta ja meni ulos.