Petu ei vastannut mitään, istui vain käsi otsalla.
—No, ei tässä auta siltä toimettomaksi herkeäminen, lisäsi Sylvi.
Kyllä täällä kuollut korjataan.
—Olisiko tuonne mennä koko käräjiin, sanoi viimein Petu.
—Ettäkö se ei hyödytä mitään, sanoi Sylvi, ja niekautellen ajatusten kokoamiseksi leukaansa, lisäsi:
—Kyllä kai se tuo tyttö elää sen verran aikaa, että perintö meille tulee. Ei se laki pane muistaakseni määräksi kuin pari kolme tuntia.
Petu nousi verkalleen tuolilta, pyyhki silmiään ja meni tupaan päällysvaatteita muuttamaan. Sieltä palasi hän takaisin ja täytyi mennä Viijan kamariin kaapista ottamaan käräjiin tarvittavia riitapapereja. Takaisin tullessa hän vielä paperikääry kädessä katsahti jälkeensä tuonne vuoteelle, jossa hänen vaimonsa lepäsi kuolleena.
Hevosen olivat rengit valjastaneet valmiiksi, se seisoi veräjän pieleen sidottuna. Petu tuli ulos, pisti kädestään kääryn kärrylaatikkoon, nousi rattaille ja alkoi ajaa. Yökasteen kostuttamalle hiekalle jäi kaksi pyörien tekemää kuivaa juovaa ja hevosen kavioiden kuopaisemat jäljet.