Tuo vaarallinen aika lähestyi. Toivottiin kuitenkin (hevosten säästämisen nimessä) sen tulevan niin myöhään, että saa tuoda kätilön samalla tiellä kirkolta kuin on perintökäräjän takia siellä pakollista kulkua.
Ei ollut enää kuin yksi yö tuohon odotettuun käräjäpäivään, mutta sen yön aamupuolella sairaan vaivat kovenivat.
—Taitaisi pitää lähteä hakemaan kätilö, kun luulisi olevan kotona, alettiin jo arvella, kun aika näytti tulevan.
—Niin, kun se olisi kotona, sanoivat toiset ja ne, joitten toimeksi tuo haku olisi tullut, valittivat, että yökin on niin pimeä.
Tyydyttiin aluksi siihen, että haettiin vanha muori naapuritalosta. Mutta miten asia päättyi? Melkein silloin, kun lapsi henkäsi ensimäisiä kertoja tätä yhteistä avaraa ilmaa, henkäisi sitä äiti viimeisen kerran. Hän oli nyt mennyt. Syvä suru valtasi kaikki läsnäolevat. Nyt sai Viija surkuttelua osakseen, mutta hän ei siitä enää tietänyt mitään. Naapuritkin saivat heti tiedon ja he tulivat ottamaan osaa suruun. Siinä makasi tuo entinen kaikkien kilvoittelema ja onnelliseksi ylistämä Rasilan Viija. Laihat, tuskasta punehtuneet olivat hänen kasvonsa ja hienot sormet rujottivat rinnalle nostettuina. Hyvin heikko lapsen ääni kuului viereisestä huoneesta. Naapurit arvelivat siitä:
—Tuskinpahan elää tuokaan tyttö paljon jälemmäksi äitiään.
—Eipä voi elää, huokasi emäntä itkien. Kyllähän salli Luoja murheen aikoja meidän taloon.
—Jopa salli, vahvisti naapurin emäntä huokaillen. Olisi sen Viijankin kelvannut elää, mutta minkäs taitaa ihminen Luojan töille.
Petun silmät olivat kyyneleissä. Alapäisenä hän istui pöydän ääressä ja kävi toisinaan katsomassa ovelta siihen huoneeseen, jossa ruumis oli. Isäntä Sylvi oli ennen muita rauhoittunut ja tuli Petulle ilmoittamaan:
—Pitäisi kai sinne käräjiin alkaa mennä, muuten tulee huutosakko.