—Minä siitä annoin pesumummulleni, lienenkö tehnyt pahasti, selitti
Viija vähissä voimissaankin.
—Vai niin, sanoi Sylvi ja jupisi pois mennessään siitä, että toisen kylän kerjäläisille mennään antamaan säästöastiasta ja eikö liene itse vielä ottanut.
Viija kuuli ja lisää näki, mitä isäntä ajatteli, ja toivoi, että jos olisi joku, joka puolustaisi, mutta ei ollut ketään. Tiina tosin seisoi ylpeänä saaliinsa luona ja näytti, että hän on valmis puolustamaan parhaan omaisensa antamaa omaisuuttaan.
Viijaa tuotaessa seurasi Tiina kuljetusmiehiä niin pitkältä kuin maamatkaa oli, vaikka näki Sylvin silmäyksistä, että hän oli joutilas. Veneeseen ei sanottu enää sopivan, ja silloin seurasi Tiinalle selvä ero.
—Nyt pitää minun erota, sanoi hän vesissä silmin Viijalle hyvästiä heittäessään.
—Veisittekö sanan tädille, kuiskasi Viija erotessa.
—Voi, jo toki minä vien, vakuutti Tiina.
Vene irtautui maasta. Jonkun aikaa seisoi Tiina rannalla, lähti sitten metsätietä astua kunttuuttamaan ja seisahtui vielä kerran metsän aukeamasta katsomaan veneen menoa.
IX.
Viijan sairaus ei ollutkaan pian ohitse. Sitä kesti useampia viikkoja, ja sen lisäksi läheni toinen arveluttava aika, jonka ohitse pääseminen ajattelutti muitakin ja vielä enemmän Viijaa itseään. Usein kävi sairaan luona kyläläisiä katsojia, joskus omaisiakin. Näille omaisvieraille oltiin talon puolesta niin kohteliaita, etteivät he saaneet olla sairaan kanssa kahden kesken, kuin hyvin sattumalta. Aina siellä joku istui, jos ei emäntä joutanut, niin silloin Petu tai joku muu. Reeta ei jaksanut monta päivää tätä paimentamista kärsiä. Hän jo viittaili, että missä hän on, siellä ei toista paimenta tarvita, mutta kun se ei auttanut, lähti hän pois ja varoitti, että pitää tulla noutamaan, milloin näyttää vaarallisin aika lähestyvän.