—Näetkö, Santtu, kun tuo Viija katsoo, kuinka typerä sinä olet.
—Ole vaiti. Sanon minä, jupisi poika ja mennä muokkasi pois tuvasta.
Miehet alkoivat arvella, että eiköön ne jo rupea myömään. Päivä olikin kulunut niille main, ettei enää ollut toivoa ostomiesten lisääntymisestä. Salaviinankauppias-poikakin oli jo joutunut takapihan nurkkavierille seisoksimaan. Takin povitaskussa istui "musta kissa", eikä poika sitä nostanutkaan vilustumaan, kallisti vaan kannattomaan pikariin ja suutaan sivellen sieltä miehiä lähti ja toisia taas tuli. Asianomaiset kyllä tiesivät pojan toimet, mutta harrastivat siksi orvon onnea, että tavaranostajat humaltuisivat ja huutaisivat sitä korkeampaan hintaan.
Huutokauppa alkoi. Ensin myytiin pienempää tavaraa: kirveitä ja kuokkia, länkiä ja luokkeja, sirppejä ja sahoja, lusikoita ja patoja. Näitä huusi mökkiläiset ja kirvesmiehet ja hintaa lisättiin viisin pennein, mutta mahtavalla äänellä kumminkin. (Näissä tilaisuuksissa ilmestyy usein kummallista kiihkoa. Mies huutaa kiskoo, ihan selvälläkin päällä, ilmeisesti kelpaamattoman saavirottelon, maksaa rahat ja lyö sen sitten jonkinmoisella uljuudella kiven kulmaan kappaleiksi; kumminkin niin, että sen muutkin näkevät. Ja kun toiset mielihyvällä naurahtavat, niin on hän tekoonsa varsin tyytyväinen.) Isoimmat huutajat katselivat välinpitämättömästi ja nauraa melusivat. Silloin tällöin vain putosi heidän huutonsa perästä. Pienet tavarat ne menivät, ja sitten nostettiin jo markoittainkin.
Parhaita lypsylehmiä vaineksi Kotaniemeläinen ja monta hän saikin, ja vielä yhden hevosen. Santtu-poika istui isänsä rinnalla, milloin ei ollut tappelemassa kulkupoikain kanssa.
Kellokkaan sai Reeta, vaikka kyllä sille nousi hintaa lujasti. Mutta hän ei uhallakaan antanut Viijan äitivainajan nimikkolehmää muille. Vihan väessä lisäsi Reeta hintaa ja se hänen turmelustaan nyki, kun Kotaniemen "lihapää", joksi Reeta nimitti Tuokkoa, oli hintaa koroittamassa.
Tavarain myynti loppui tällä kertaa. Pienemmät ostajat alkoivat mennä saaliineen kotiinsa, isoimmat jäivät vielä jälelle. Kirjuri otti taas loma-aikana Santun puhetoverikseen.
—Tokko sinä huusit mitään?
—Huuti isä minulle hevosen.
—Se pitää sinun maksaa … tuo rahat tänne.