—Vai niin, vai jo kerittiin. Minä tuota pelkäsin, olisinkin lähtenyt aamusta päivin ja sanoin emännälle, että piiat korjatkoot viimeisiä. Ei, sanoi emäntä, ei niistä tule niin puhtaita. Ja sillähän minä viivyin.
—Tiina olisi ehkä lehmän ostanut, jos joutui, sanoi joku muu mies.
—Piisaa se köyhälle pilkka pienempikin, kuin lehmän kokoinen, sanoi Tiina ja meni Viijan luokse. Anna nyt kättä pesumummollesi.—No niin.— Vieläkö sinä tunnet minua? En ole joutanutkaan käymään moneen aikaan. Emäntä-vainaa vielä silloin eli. Syötteli ja juotteli, ja pois lähtiessä antoi vielä hyvän joukon villoja. Tuossa on, sanoi, neulo sukat itsellesi, vaikka en toki sanallakaan maininnut.—Ja entäs isäntä-vainaa! Se ei köyhääkään pilkannut lehmän ostoilla eikä muilla. —Tämäkin Joosetta kun syntyi, luulin toki, että parempia ne hakevat hoitomiehiksi, eivätkä minua liinamummoa huoli. Minun vaan piti olla, vaikka kuuluiko muutamat sanoneen, että minä varsin tähystin sille aikaa tähän tuloni. En toki kuolemakseni tiennyt!
—Tiinako se on Viijan pesumummo? kysyi Esa, kun oli saanut suunvuoroa.
—Minähän sitä olen, näin halpa.
—No ei se siihen kuulu. Vaan ettepähän muista nimeäkään, kun sanotte
Joosetaksi.
—Kyllä minä muistan, vaan en minä hampaaton osaa kaikkia hullutusnimiä sanoakaan. Tuollaisen nimen ensin hupsut kummit tahtoivat. Mikä nimi se nyt on Joosefiia? Ja sitten lopuksi lapsiraukan nimi käännettiin Viiiijaksi. Ei muka kelvannut, vaikka minä sanoin, että Kaisa olisi kaikkein sievin.
—Ja Kaisan edelle olisi ehkä pitänyt olla Tiina, pisti taas joku.
Siitäpä jo Tiina kyllästyi, ja piti tilapäisen esitelmän ensin omasta nimestään, antaen samalla miehenkin tietää, mikä hän itse on. Esa alkoi tahtoa Tiinaa kamariin ja siitäpä se leppyikin, niin että muisti olevan kiireen lähteä matkalle.
—No, mitä se nyt Tiina puhuu kiireestä näin alkutalvesta, sanoi Esa ja vilkutti mennessään silmää.