—Eikö äiti tule tänne milloinkaan? kysyi Viija ja katsoi tätinsä silmiin odottaen varmaa vastausta.
—Kyllä se ei tule milloinkaan, vakuutti täti.
Orvon sydän hyppäsi vielä ylemmä ja itku kiihtyi entistä katkerammaksi. Turhaan koetteli Reeta lohduttaa. Ei se asettunut muuten kuin toimittamalla nukkumaan ja piti vielä luvata olla siinä luona, muuanne menemättä. Reeta istuikin siinä luona ja ajatteli, että mitä hän osaa tehdä tuolle tytölle.
—Kyllä minä otan Viijan luokseni, mietti hän. Liisan kanssa ollessa se tuokin ikävä pian haihtuu.
Niin päätti Reeta mielessään, eikä hän ajatellut mitä siihen hänen miehensä sanoisi, sillä se meni myöten vaikka missä asiassa. Hoitopalkkaa hän ei ajatellut, vaikka hänen kotinsa olikin paljon pienempi Viijan kotia. Reeta luotti siihen, että hoitaminen tulee tavalla tai toisella palkituksi ja jospa ei tulisikaan, niin kukapa lienee tätiä läheisempi omainen.
Pienet nyrkit pään alla nukkui Viija kuten orpo ainakin. Vähäiset vesikarpalot olivat valuneet itkusta punastuneille kasvoille. Huulet olivat yhteen nipistettyinä, sieraimista vain kävi tiheä hengitys.
Huolellinen täti ei olisi puhettaan pettänyt istua siinä koko Viijan nukkuma-ajan, jollei asiat olisi vaatineet häntä liikkeelle lähtemään. Oli näet kohta iltaisen aika. Palvelijat tulivat pöytään ja laskivat siinä kaikenlaista puhetta, joka olisi jäänyt paljon vähemmälle, jos oikeat haltijat olisivat eläneet. Reetaa rupesi säälittämään Viijan iltaisen laita. Eihän sitä hennoisi kesken unensa herättää, mutta sääli on heittää syömättäkin. Hyvin epätietoisena, mitä tehdä, meni hän vuoteen luokse ja alkoi hiljaa nykiä olkapäästä.
—Viija … nouse ylös … kuule, nouse ottamaan vähän kakkua.
Herätettävä raotti silmiään ja sormet yhtyivät kiprittämään nukkuessa pöyristynyttä tukkaa aina pöyryisemmäksi.
—Lähde ottamaan vähän kakkua, jatkoi täti. Pitkä on yö, ennättää tulla kovin nälkä.