Muista huoneista kuului kiireistä liikettä. Petu aukaisi kohta oven ja tytöt huomasivat, että joku jäi oven taakse, eikä tullut sisään. Petu kätteli vieraita, mutta kun kuulumiset oli kysytty, yritti puheen aineesta tulla puute. Ei siinä sentään kovin kauan mennyt. Tyttöjen koulusta se alku lähti, kulki viime viikkoisten ilmain kautta pelloille ja sieltä se oli jo tulemassa pihaan päin, kun Sylvi tuli ja keskeytti muilla toimillaan.
—Otapa Petu ja pane muistikirjaan ylös ne lampuotien jyväotokset, sanoi hän ja kaivoi taskustaan avaimet.
Petu meni kaapille ja laski alas yläoven. Sieltä avonaisen laatikon periltä paistoi hopeakaluja aivan kuin hopeasepän kopukasta. Muistikirjaa ei tahtonut löytyä, sai aukaista useampaa laatikkoa ja jotakuta kahdestikin. Ensiksi katsotusta se viimein löytyi. Sitten hän istui pöydän päähän lyijykynä kädessä, jota kasteli suussaan sillä aikaa kuin hänen isänsä muisteli annoksiensa määrää.
Tat tat, tat tat, tat tat, kuului kiireinen kaputus viereisestä huoneesta, jossa särettiin sokeria.
Kohta tuli emäntä. Hän oli muuttanut pois leipomaesiliinansa ja toi kahvia, sokerit suuria kuin perunalohkot. Pieni tyttönen kantoi eri tarjottimella vehnästä, nekin paksuja kuin heinämiehen leipäpalaset.
—Kun nyt vierasten aikana rupesitte siinä laskujanne tekemään, sanoi emäntä naurusuulla.
—Ei tässä ole kuin vähän ylöspanoja, sanoi Sylvi.
Viijalle kahvia antaessaan selitti emäntä:
—Se on tuo meidän ukki tullut niin laiskaksi, ettei mitään kirjoita ylös, kun vaan Petu joutui. Sitä se aina hakee vähäisimpiinkin tarpeisiin. Tuo meidän vanhin poika Vesteri sai vielä olla rauhassa, vaan nyt ne ovat Petun varassa kaikki nuo.
Emännän selittäessä näytti Petun kasvoilla kuljeksivan hyvän mielen laineita ja lyijykynä se silloin pyrähytti muutamia mutkia, noin vaan kylmiltään, alkua ottaessa. Sylvi niekautti leukaansa ja sanoi muistiinpanojen loppuneen.