—Kuka se on Viijan holhooja? kysyi Sylvi kahvia juodessaan.
—Setä se on, sanoi Viija nypelöiden esiliinaansa.
—Hym, vai niin. Hoitaako tuo hyvästi kotinne kunnossapysymistä ja muita?
—En minä muuta tiedä, kuin että setä se ne hoitaa.
—Niin, niin, luultavasti. Mutta tahtoo usein olla vahingoksi, kun on kovin läheinen omainen holhoojana, varsinkin, jos ei ole varakas.
—Miten tuo lienee, sanoi Viija.
—Niin, minä vaan ilman tässä sanon. Voipihan se olla hyväkin. Vaan sitten ei tarvitsisi pelätä, jos olisi joku varakas syrjäisempi.
Emäntä oli tuomassa toisia kuppia vieraille ja lisäsi miehensä puheeseen:
—Onhan ne toki varakkaita, ja eikös Kotaniemeläinen…?
—Niin, no, kyllähän, vaan se nyt … saneli Sylvi ottaakseen alkua, mutta kun ei oikein sanoiksi soveltunut, niin heitti kesken.