Sitten vei emäntä vieraansa katselemaan toisia huoneita, joista mentiin vaateaittaan. Paljon olikin vaatteita, niin että vääriksi olivat orret sujuneet painon alla.
Iltaruoka oli laitettu niin hyvä, ettei kaikki koulutytöt liene eläissään niin täyteläisen pöydän ääreen istuneet, vielä vähemmin koulussa, jolloin on tavallisesti vain kahdenlaiset ruoat: voita ja leipää, leipää ja voita.
Ja yösija sitten! Mestarissa ei ollut kuin olkialuinen ja tyynyjäkin yksi, mutta täällä oli laitettuna sänky, johon heittäytyi kuin höyhenkokoon. Mahdottoman suuret tyynyt pään alle ja vielä korvatyyny lisäksi. Siihen suuret lakanat ja peite, jonka keskuspäällinen oli tehty summattoman suuresta silkkihuivista, ja joka kädellä koetellessa niin somasti kahisi. Emäntä tuli vielä nukkumaan ruvetessa kyselemään, olisiko mitään korjattavaa vuoteessa. Ei ollut mitään. Aivan siinä käänteli itseään, kuin uimasillaan, eikä tahtonut untakaan saada. Kellokin vielä käydä raksutteli niin arvokkaalla äänellä ja kuului kuin se yltyisi toisinaan tavallista mahtavammin astumaan. Salaa oli viimeinkin uni tulla hiipinyt ja kuljetteli sitten koko yön sekalaisessa unien maailmassa.
Aamusilla he heräsivät vasta, kun kahvia tuotiin. Ennen toisten kuppien juomista olivat he vaatteet päällä. Kohta tuli emäntäkin ja oli niin ystävällisen näköinen valkeapohjaisissa aamuvaatteissaan.
—Johan te olette aivan lähtevän näköisiä, sanoi emäntä.—Elkää pitäkö mitään kiirettä. Petu kyyditsee huomenaamuna ja silloin ennättää hyvin hyvästi.
—Nyt sitä pitäisi lähteä, sanoi Viija. Täti tulee luultavasti kirkolle.
—Jospa tuleekin, niin ei se siitä pahastu, kun tietää, että te täällä olette, vakuutti emäntä.
—Ei me saateta mitenkään olla tällä kertaa huomiseen asti, sanoi
Viija.
—No, jos se on aivan käymätöntä, niin heitetään toiseen kertaan. Vaan sitten pitää tulla useammiksi päiviksi. Menkää nyt vähän kävelemään, minä menen ruokaa laittamaan ja sitten tästä päästään miehissä kirkkoon.
—Missä päin täällä kävelisi? kysyi Viija.