—Joko tuonne tielle, eli jokivarrelle, neuvoi emäntä.—Ja onhan täällä
Petu. Mene näiden vierasten tyttöjen hupina tuonne kävelemään.
Petu oli heti valmis. Kantapäitään nurmikkoon viistättäen lähti hän kävelemään tyttöjen rinnalla.
—Minkälaisia unia niitä nyt nähtiin? kysyi puheen aluksi Petu.
—Pitkänä yönä ennättää nähdä niin paljon, että kukapa ne muistanee, sanoi Viija.
—Niinhän se käypi, kun näkee kaikki unet yhteen jaksoon, sanoi Petu mielissään puheensa aineesta.—Pitäisikin tehdä niin, että nukkuisi vähän kerrassaan ja välillä aina kertoisi.
—Mahtaisi olla parempi, sanoi Viija. Vaan en minä ole tuota konstia ennen kuullutkaan. Ja kyllä minä kerran heräsin tuon kellon lyöntiä, vaan tämä Liisa tuntui nukkuvan niin raskaasti, että olisiko kuullut, jos olisi kertonutkin.
—Pahastipa kävi niille unille, tuumaili Petu ja viekkaasti nauraen lisäsi: Olisipa pitänyt olla joku muu syrjäisempi siinä mailla.
—Mitä vielä, sanoi Viija. Yöllä nukkuu rauhallisesti.
—No, niinhän tuo näin koulun aikana ja sepä se taisikin olla esteenä, ettei mitään muita syrjähäiritsijöitä ollut, kuin mitä kello pahinta.
—En minä nyt tuota puhetta enää ymmärrä, sanoi Viija. Vaan jos se lienee tämän puolen tapa puhua niin mutkille.