—Siinähän tuo menee, kun ei ajattele.
—Niin! Minäkin olen syntyisin maalta, mutta perehdyttyäni kaupungin elämään en mitenkään muuttaisi takaisin ja luulen, että neiti olisi samaa mieltä.
—Hupainenhan siellä mahtaa olla kaupungissa asua, myönsi Viija.
Kaupunkilaisten elämää kiiteltyään meni vieras matkalaukulleen ja nosti sieltä viinipullon ja karamellirasian pöydälle.
—Suokaa anteeksi, sanoi hän.—Jos saan luvan neidille tarjota koneenkaupan päällisiksi lasin viiniä.
—Saapi toki vieras omaansa tarjota, sanoi Viija.
—Onneksenne! sanoi kauppias ja tuli kilistämään Viijan lasiin. Neidillä luultavasti on paljon kosijoita ja minä juon yhden heidän onnekseen, mutta sitä ei neiti voi arvata.
—Kukapa se onnensa arvaa. Olkoon vaan teidän kaupoillenne onnea.
—Paljon kiitoksia, kumarsi kauppias.
—Mitäpä tässä teidän puolelta on kiittelemistä. Paljon kiitoksia viinistä.