—Ei kestä, ei kestä. Nyt minä annan neidille neuvoja koneen käyttämisessä, jos neiti joutaa.
—Joudanhan minä toki.
Silloin alkoi vieras selitellä kaikkia koneen eri osia ja päästeli niitä irtikin. Niin se liikkui kuin kärppä kannon alla ja vieläpä lomassa jouti puhelemaan hauskasta kaupungin elämästä, kosintamiehistä ja mistä kaikesta. Viija oli koneoppiin niin kiintynyt, ettei hän joutanut näitä jälkimäisiä paljon kuuntelemaankaan. Ruvettiin ompelemista aloittamaan, jonka konekauppias itse pani alulle ja istui sitten aivan vierelle ohjailemaan oppilaan työtä. Ei se ihan heti tasaista tullut, vaikka neuvojan pää oli yhtä lähellä työtä kuin neuvottavankin ja lieneekö siinä päätä puheluun kääntäessä yrittänyt jotain tapahtua, mutta tästä oppilaitoksesta erosi oppilas pois.
—Suokaa anteeksi, pyysi opettaja.—Neiti ei taitanut äsken ymmärtää, että minäkin tahtoisin olla yksi teidän ihailijoistanne.
—Mitäpä ne maalaistytöt ymmärtää sellaista. Ja kyllä minä nyt jo ehkä osaankin sillä ommella. Vaan teidän olisi tästä maksu perittävä sedältäni, se on minun holhooja.
—Mutta minä tahtoisin mieluummin olla neidiltä itseltään saapa ja toivoisin, etten tarvitsisi rahaa teiltä ottaakaan.
—Maksamatta se minulta jääpi. Jos olette niin hyvä ja peritte sedältä, minä kirjoitan lipun, sanoi Viija ja meni kirjoittamaan.
Sitten toi hän sen kuoreen pantuna kauppiaalle. Tämä katseli päällekirjoitusta tarkasti ja alkoi kiitellä:
—Neidillä on erittäin kaunis käsiala. Saisinko minä luvan jolloinkin näyttää käsilaskuani neidille?
—Huonoa se minulla vähäoppisella on. Uskon minä sen, että kaikilta muilta tulee parempaa, sanoi Viija eikä antautunut enää puheisille.