—Nyt ne tulivat sinulle sulhaset ja sinä taisit tulla tänne piiloon, huudahti Liisa huoneeseen tultua.
—Voi, elä sinä noin kovasti huuda. Minua niin hävettää, valitti Viija.
—Elä nyt toki. Iloistahan se on, kun ensimäiset sulhaset ovat käymässä.
—Hyvähän sinun on sanoa, mutta minun elämä on nyt niin tukalaa, että minä luistan kylään.
—Kyläänkö? Elä nyt toki! Sitten sinulle kaikki nauraa, että näet olet niin typerä, että pelkäät ihmisiä, selitti Liisa.
—Tiedätkös sinä sanoa miten minä niille vastaan, jos tulevat kysymään? pyysi hän Liisaa neuvonantajaksi.
—No sekö sinua pelottaa?
—Niin, ja kun ne tarjoavat kihloja, niin pitäisiköhän ne ottaa vastaan.
—Sitä kihlain ottamista saatat sitten kysyä äidiltä, neuvoi Liisa.— Vaan eihän niille muuten tarvitse suoraan vastata mitään, osaahan sen verran kierrellä. Ja ota vaan pois ne kihlat, niin saadaan sitä kelloa aina vetää ratuuttaa.
Viija itsekin alkoi olla tuumasta huvitettu, sanoi kumminkin: