—Kysyn minä sitä sitten tädiltä.
—Kysy, kysy, sanoi Liisa.—Vaan tule nyt jo pois vierasten näkösälle.
—Menehän sinä ensin.
—No, minä menen, mutta tule heti, eläkä yrittele pakoon, muistutti
Liisa.
Sulhasmiehet istuivat tuvassa ja vetelivät kaupungin tupakkaa. Puhemiehenä oli ennen tunnettu kirjuri, tosin jo vähän vanhentunut entisestään, mutta kielensä puolesta miltei sukkelampi.
Sulhasella oli aivan uusi, musta verkapäällinen turkki, jossa kaulusvillat olivat niin pitkät, että hartioilla riippuivat. Keskeä oli turkki kääritty mahdottoman suurella, punaiseksi värjätyllä lankavyöllä, jonka rimpsuiset päät heiluivat kupeella, turkin helmain tasalla. Päässä oli uusi susihattu ja jalassa pitkävartiset saappaat, jotka astuessa ärjyivät armottomasti. Ei puhemieskään ollut lähtenyt rovionoessa liikkeelle. Vaatteus oli oivallinen, vaikka ei aivan niin vasta neulalta heitetty kuin sulhasen. Partakin oli puhdistettu niin juurta jaksain, että oli täytynyt paperilla paikata alahuulen mutkaan tullut veitsen arpi. Hän puhutteli Samppaa, eikä tietänyt, että tämä on antanut lupauksen olla samanlaisen asian ajajana.
Samppa-raukka olikin virastaan hyvin huolissaan ja varsinkin siitä, että oli näin myöhästynyt. Ei hän tahtonut osata oikein tavallisella ajalla vastatakaan virkaveljensä puheisiin. Ja kun sulhanen hänelle ensimäisen paperossin antoi, niin Samppa vetää luputti pitkän aikaa väärästä päästä ja söhösteli tulta tyhjään paperitorveen.
Viija ei tuntenut enää puoltakaan pelkoa. Puhemies, vanha viisas, maleksi kautta rantain puheelle kuin oppinut teerien ajaja. Jos Viijalle sattui asiata käydä uunin luona, sattui puhemiehelläkin asia uunin luo, ja jos Viija meni karsinan puolelle, sattui puhemiehenkin mieleen mennä katsomaan mitä taloja sinne akkunaan näkyisi. Luokse tultua oli aina jotain huvittavaa sanomista. Janokin rupesi puhemiestä niin vaivaamaan, ettei malttanut odottaa tupaan tuontia, vaan meni Viijan perästä ruokahuoneeseen.
—Olisin minä toki tuonut, sanoi Viija.
—Kyllä minä sen tiesin ja eikä se enää näin ikämiestä oma janonsa hyvin hätyytäkään, vaan välistä sattuu toisenkin tautta janottamaan, haasteli puhemies nauraen.