—Vai niin, kummasteli Viija, ja vanhat sanovat että vettä ei vihalla juo, eikä toisen tarpeella?
—Aivan oikein, vaan eihän siltä ole pakko juoda, sanoi puhemies.—
Mutta arvaakos Viija, mitä vieraita me oikeastaan ollaan?
—Mistäpä minä tietänen, vaan pikku Samppa tuo sanoi, kun näki teidän ajavan, että "miesvieraita tulloo."
Puhemies nauroi Viijan vastaukselle oikein röhönaurun ja sanoi:
—Jopa se nyt minua naurattaa… Mutta kaiken naurun lomassa minä sanon, elä hämmästy, että me ollaan sulhasjoukkoa. Saavatkohan sellaiset miehet virkailla talossa vai pitäneekö lähteä paikalla pois.
Puhemies oli mielestään valinnut parhaan ilmoitusajan, mutta vieläpä punastui Viija, eikä muuta kuin mennessään sanoi, että eihän tästä ole vielä ketään ajamalla ajettu.
Vastaus oli puhemiehen mielestä myöntävä ja hän meni supakalla sulhasen korvaan puhelemaan asiain menosta. Tämä oli poissaoloajan pitänyt keskustelua Sampan kanssa, jossa ei juosten menty eikä jouten oltu.
Sampan mieltä painoi hänen antamansa lupaus, ja nyt, kun vieraat keskenään puhelivat, meni hän etsimään Viijaa, ja ilmoitti:
—Minulla olisi ollut vähän sanomista. Kun se Leppämäen isäntä houkutteli minua olemaan sen verran puhemiehenä, että tuumata sinulle, niin minä nyt, kun tuli luvatuksi, meinasin puhua, ennen kuin muut ennättää.
—Vai niin, sanoi Viija.—Sitäkö se täällä käydessään teille puhui?