Hän alkoikin hakea noita tavaroitaan, mutta odotti ensin mitä hänen puheeseensa sanottaisiin. Ei siihen heti virkkanut kukaan mitään. Viija istui punakkana kuin uunin edessä ja nypelöi esiliinaansa. Siitä hän kumminkin katsahti kysyväisesti tätiinsä, joka istui likellä ovea. puhemies lopetti äänettömyyden.
—Tässä taisi tulla se taivaan konsti, että ollaan äänettä puoli tuntia. Mutta minusta näyttää, että tädiltä tässä joku sana vaadittaisiin.
—Mitäpä minulla lienee sanomista, sanoi Reeta. Sedällään kai siinä on suurin sanominen, mutta teille mahtaa olla hänen mielensä tietty.
—No ei nyt sellaisilla äänillä aloiteta, sanoi puhemies, joka tunsi vastaukseen kätkeytyvän terävän piikin.
—Ääni kuin ääni minun puolestani, toisteli Reeta.—Sanokoon vaan itse ottaako eli ei … eläkä houkututa tyhjää.
—Minä olen vielä niin nuori, virkkoi Viija ujosti.
—Sepä ei ole vahinko, jos on nuori, otti puhemies kiinni Viijan sanasta. Se on pahempikin jos joutuu vanhuuttaan valittamaan, Lempiviikkoja viettäessä se aika ennättää mennä parhaalle paikalleen, jos vähän aikaisemminkin aloittaa.—Anna vaan pois poikani, mitä sinulla on antamista. Ei näissä asioissa auta odottaa niin varmoja lupia, ja jos niitä ruvetaan odottamaan, niin ei kymmeniin vuosiin yksienkään häiden humakka kuulu korviimme.
Santtu ihan kuin kuulematta toverinsa puhetta, otti kihlat ja kävi ne heittämässä Viijan helmaan. Liisa lähemmä istumaan ja hänen mielensä hehkui tarttua kelloon. Viija ei pitänyt kiirettä, avasihan verkalleen kukkaron luukun, mutta painoi kohta kiinni, kun kerkisi nähdä, että on siellä pari satamarkkasta ja kolme kunnollista sormuksen pantaa.
Puhemies rupesi taas ryyppyjä kaatelemaan ja päästi sitten puhetaitonsa pulppuilemaan, ja kertoili kymmenisen vuotta sitten sattuneista merkeistä niin lomilleen, ettei kukaan voisi epäillä, ettei tämä aiottu avioliitto ollut jo ennen ylempää määrätyn. Niin sen kieli luklatti kuin vesi veneen laitaan, onkimiehen istuessa kesä-aamuna lahdelman suussa, jolloin ensimmäinen aamutuulen hiljainen huhakka panee veden pinnan väräjämään.
Samppa istui kuin vahinko loukossa ja nyt vasta oikein huomasi, mitä puhemieheltä vaaditaan, eikä hän olisi ollut taipumaton pyytämään anteeksi, että oli niin mahtavaan virkaan yrittänytkään.