—Sinneköhän se Santtu jäi, sanoi Mari kun oli tultu ulos.
Petu naurahti halveksuvasti ja sanoi:
—Antaa sen siellä tanssia viisikolmattapennisensä edestä, ettei mene hukkaan.
—Vaan jos se suuttuu meihin, kun tultiin niin pian pois ja se maksoi meidän edestä, lisäsi Mari.
—Maksetaan takaisin, sanoi Petu.—Ja eiköhän tuo leppyisi, jos renikan saisi.
Nauraen lähtivät he kävelemään katua ylöspäin. Petu osti mennessä juotavaa jos syötävääkin ja vei sitten muutamaan kahvilaan, josta tilasi erikoiskamarin. Kohta oli pöytä koreana eikä sen ääressä ollut ikävä istua.
—Enemmän sitä pitää syödä ja juoda, kehoitteli Petu. Markkinoita ei ole joka viikko.
—Ei sitä nyt siltä rupea itseään halkaisemaan, estelivät tytöt.
—Vähän tämä vielä on, eikä teillä ole siihen kuskipoikaanne luottamista, se istuu siellä päivänsä tarkkaan yhdellä maksulla, ivaili Petu.
—Istuessapa tämä taitaa meiltäkin mennä.