—Onko jo ikävä? nauroi Petu.
—Mikäs ikävä täällä on, sanoi Viija. Vaan tällä lailla jää tavarat katselematta.
—Minkähänlaista tavaraa sieltä pitäisi katsella, aloitti Petu hyvin veitikkamaisesti muka.—Pitäisiköhän se olla käsin kannettavaa, vaiko jaloin juoksevaa. Onhan se yksi siellä tallessa, eikä se luultavasti karkaa, vaan pitäisikö olla enemmän.
—Me vähän välitetään sellaisesta tavarasta, on meillä muutakin ostettavaa, sanoi Viija alkaen lähteä.
—Taitaapa olla tosi kiire, sanoi Petu. Vaan vielähän suostutte tänne takaisin tulemaan, jos nyt lomalla katsellaan muita markkinahuveja.
—Miten sattuu joutamaan, myönsi Viija.
Kahvilassa-olon ajalla oli moni poika oikein toverien kanssa turhaan tarkastellut neitosien joukkoa, että mistä sen tapaisi. Viimein se ilmestyi ja nyt miettimään keinoja, miten tuo entinen matkassa-olija on tieltä pois sysättävä. Se kun oli saatu toimeen, palkkasivat ne jonkun asiaan kuulumattoman isäntämiehen tai muun, joka oli Viijalle tuttu ja se sitten pyysi jonnekin rauhalliseen ravintolaan tai kortteeriinsa kahville. Sattumalta muka ilmestyi sinne heti tuo itse asianomainenkin, joka sitten osasi pitää huolen itsestään.
Tällä lailla tuli Viija näillä markkinoilla monen rikkaan pojan tuttavuuteen, joita oli ulkopitäjistäkin. Viija itse ei liene huomannutkaan näitä tuttavaksitekokeinoja tai ei ollut huomaavinaan.
Kotoiset toverit olivat haihtuneet markkinatuohakassa. Liisa hupaili Villensä kanssa ja Samppa näytti olevan huvitettu muuripatain kumakasta äänestä. Joku jo hänelle sivumennessään sanoikin, että sepä kauniisti soi, kun oikein naurattaa. Sen perästä ei Samppa pitkään soitellut, kuin väänsi muurin rekeensä. Markkinain nautintopuoli olisi Sampalta ehkä mennyt tietämättä, mutta Santtu toki piti hänestä vähän huolta, kun mieleisemmät kestittävät olivat karanneet.
Karvaalla mielellä oli Santtu odottanut poislähtöä, että pääsisi Viijaa tuomaan kotiinsa. Viimein hän sai samat joukkonsa ja muuta tavaraa lisäksi.