Mutta Mack ei tyytynyt tähän. Hän ei voinut unohtaa murtovarkauden aiheuttamaa loukkausta. Sentakia julkaisi hän uuden kuulutuksen ja lupasi vaikka itse varkaalle palkinnoksi ne 400 taaleria, kunhan hän vain ilmoittautuisi. Tällainen ritarillinen suurenmoisuus oli ennen kuulumaton. Nythän täytyi kunkin huomata, ettei Mack vain aikonut saada takaisin noita kurjia rahoja. Mutta kuiskailu ei kuitenkaan häipynyt kaikkien huulilta: "Jos rosvo on se, jota epäilen, niin eipä hän taida nytkään ilmoittautua. Mutta elkää kertoko minun sanojani muille."

Suuri Mack oli aivan sietämättömässä asemassa. Hänen arvonsa alkoi horjua. Hän oli ollut suuri Mack nyt kahdenkymmenen vuoden ajan, ja kaikki olivat kunnioittavasti väistyneet hänen tieltään, mutta nyt näytti hänestä siltä, ettei häntä enää tervehditty yhtä nöyrästi kuin ennen. Ja kuitenkin oli hän kaiken lisäksi kuninkaallisen ritarikunnan jäsen. Miten mahtava herra hän olikaan ollut! Hän oli kunnan puheenjohtaja, kalastajat jumaloivat häntä, ulkosaariston pikkukauppiaat matkivat häntä. Mackia vaivasi vatsatauti, joka arvattavasti johtui hänen ruhtinaallisista elämäntavoistaan, ja sen takia piti hän vatsallaan leveää punaista vyötä, kun oli hiukankin kylmempi ilma. Nyt alkoivat ulkosaariston kauppiaatkin käyttää punaista liinaa, nämä pienet nousukkaat, joiden Mack armosta antoi elää. Hekin tahtoivat näyttää suurilta herroilta, jotka söivät niin hienoja ja runsaita ruokia, että saivat vatsataudin. Mack tuli kirkkoon narisevin kengin ja kulki kirkon lattiata ylpeän äänekkäästi, mutta hänpä juuri opetti muutkin käyttämään narisevia kenkiä. Monet kastoivat kenkänsä vedessä ja kuivattivat ne rutikuiviksi sunnuntaihin mennessä, että ne oikein narisisivat kirkon permannolla. Mack oli ollut kaikessa suurena esikuvana.

IV.

Rolandsen työskentelee huoneessaan. Hän näkee ikkunastaan, että erään määrätyn puun määrätty oksa liikkuu metsässä edestakaisin. Joku arvattavasti heiluttaa puuta, mutta lehtiverho on jo siksi tiheä, ettei hän voi nähdä heiluttajaa. Rolandsen työskentelee edelleen.

Mutta työ ei tänään ota oikein sujuakseen. Hän kokeilee kitaralla ja laulaa iloisia surulauluja, mutta ei sekään nyt oikein maistu. Kevät on tullut, Rolandsenissa on kuohua.

Elise Mack on tullut, Rolandsen kohtasi hänet eilen illalla. Hän, Rolandsen, oli ylpeä ja ponteva ja osasi käyttäytyä; oli kuin tyttö olisi hänen ilokseen aikonut puhua muutamia ystävällisiä sanoja, mutta hän ei ottanut niitä vastaan.

"Tuon terveiset Rosengårdin sähköttäjiltä", sanoi tyttö.

Rolandsen ei ollut missään ystävyyssuhteissa sähköttäjien kanssa, hän ei ollut mikään oikea virkaveli. Tyttö halusi kai nytkin vain teroittaa itsensä ja Rolandsenin välistä eroa, — hohhoo, sen aikoi hän maksaa takaisin korkojen kanssa.

"Teidän täytyy jonkun kerran opettaa minua soittamaan hiukan kitaraa", sanoi tyttö.

"Kernaasti. Milloin hyvänsä. Saatte minun kitarani."