Kas, niin kohteli hän tyttöä. Niinkuin ei olisi ollut kysymys Elise
Mackista, tytöstä, joka omisti vaikka kymmenentuhatta kitaraa.
"Ei kiitos", vastasi tyttö. "Mutta emmekö voi hiukan yhdessä harjoitella?"
"Te saatte sen."
Silloin heitti Elise ylpeästi niskaansa ja sanoi:
"En halua sitä ensinkään, suokaa anteeksi."
Hänen jyrkkyytensä oli koskenut tyttöön hyvinkin tuntuvasti. Hän lopetti kostohyökkäyksensä ja mutisi:
"Aijoin vain antaa teille ainoan, minkä omistan."
Hän kumarsi syvään ja poistui.
Hän meni lukkarin luo. Olgaa halusi hän tavata. Nyt oli kevät, Rolandsenilla täytyi olla joku sydämenystävä, ei ollut niinkään helppo hillitä suurta sydäntä. Mutta olipa hänellä erikoinen syykin ruveta mielistelemään Olgaa. Huhuttiin, että Fredrik Mack oli ruvennut ajattelemaan lukkarin tytärtä, ja Rolandsen aikoi lyödä hänet laudalta. Fredrik oli Elisen veli, ja rukkaset tekisivät hyvää sille perheelle. Saattoihan Olgaa sitäpaitsi tavoitella hänen itsensä takia. Rolandsen oli tuntenut hänet ihan pikkutytöstä alkaen; hänen kotinsa oli hyvin köyhä, niin että hänen aina täytyi kuluttaa vaatteensa ihan viimeisilleen, ennenkuin sai uudet, mutta hän oli terve ja sievä ja hänen kainoutensa oli ihastuttava.
Rolandsen oli kohdannut hänet kahtena päivänä peräkkäin. Ainoa keino oli mennä suoraan kotiin hänen luokseen ja lainata hänen isälleen joka päivä uusi kirja. Hänen täytyi tyrkyttää lukkarille näitä kirjoja, joita tämä vanha mies ei ollut pyytänyt, ja joita hän ei ymmärtänyt. Rolandsenin täytyi näyttää olevansa perin innostunut kirjoihin. "Nämä ovat maailman hyödyllisimpiä kirjoja", sanoi hän, "tahdon levittää niitä, panna ne kiertämään; olkaa niin hyvä!"