Hän kysyi lukkarilta, eikö tämä leikannut hiuksia. Mutta lukkari ei ollut koskaan leikannut hiuksia, Olga päinvastoin leikkasi talon asukkaiden hiukset. Silloin rukoili Rolandsen kiihkeästi Olgaa leikkaamaan hänen tukkansa. Olga punastui ja piiloutui; "enhän minä osaa", sanoi hän. Mutta Rolandsen löysi hänet piilopaikastaan, ja puhui niin paljon kauniita asioita, että Olgan täytyi myöntyä.
"Miten Te haluatte sen leikattavaksi?" kysyi hän.
"Niinkuin Te tahdotte", vastasi Rolandsen. "Kuinka muu tulisi kysymykseenkään?"
Hän kääntyi lukkarin puoleen, kuumensi hänen korviaan sekaisilla kysymyksillä ja väsytti hänet kokonaan. Ennen pitkää vetäytyi vanha mies keittiöön.
Rolandsen tekeytyi suurenmoiseksi ja oli korkealentoinen. Hän sanoi:
"Kun Te talvi-iltaisin olette ulkona pimeässä ja tulette valaistuun huoneeseen, niin virtailee valo joka puolelta Teidän kasvoihinne."
Olga ei ymmärtänyt, mitä Rolandsen tällä tarkoitti, mutta hän sanoi:
"Niin."
"Niin", sanoi Rolandsen. "Ja samoin käy minun, kun minä tulen Teidän luoksenne."
"Nyt en kai saa enää leikata tästä kohdasta?" kysyi Olga.
"Tottahan toki, leikatkaa lisää vain. Tehkää niin, kuin Te itse haluatte. Katsokaahan, Te luulottelitte äsken voivanne vain mennä ja piiloutua… mutta siitähän en minä olisi vähääkään hyötynyt. Aivan sama seikka, kuin jos salama sammuttaisi kipinän."