Ja näin puhuessaan oli pappi lopullisesti sanonut toden sanan. Mack tunsi taas rohkaistuvansa.
Kun otti asian papin tavalla, menetti varkaus paljon loukkaavaa luonnettaan.
"Mutta kaikki ihmiset juttelevat minusta, vaikka mitä se vahingoittaa ja huolestuttaa minua. Täällä on nyt paljon vieraita ihmisiä, ne eivät säästä minua. Ja minun tyttöseni Elise panee sen niin pahakseen. No", sanoi hän ja nousi lähteäkseen, "ehkäpä siitä vielä selviydytään. Niin, kuten sanottu, jos pastori joskus tarvitsee apua pitäjän asioissa, niin olkaa ystävällinen ja ajatelkaa minua."
Mack läksi. Hän oli saanut mitä parhaimman kuvan papin perheestä ja hän aikoi kannattaa heitä aina muita tavatessaan. Se ei kai kykenisi heitä vahingoittamaan? Vai kuinka? Miten vakaviksi olivat häntä koskevat juorut muuttuneet? Eilen kertoi hänen poikansa Fredrik, että eräs juopunut kalastaja oli huutanut hänelle venheestä: "Joko olet ilmiantanut itsesi ja saanut palkinnon?"
VI.
Päivät kävivät lämpimiksi, pyydystetyt sillit täytyi vahingoittumisen estämiseksi pitää nuotassa eikä ottaa niitä pois muulloin kuin sadeilmalla tai viileinä öinä. Nyt ei enää saanutkaan kalaa, vuotta oli kulunut jo hyvä matka, ja nuottaseurue toisensa jälkeen läksi tiehensä. Kotona odottivat sitäpaitsi kevättyöt, vaatien kaiken miesväen.
Ja yöt muuttuivat yhtä kirkkaiksi ja aurinkoisiksi. Oli sopiva aika kuljeskella ympäri, haaveilla. Nuottaväkeä kulki öisin pitkin teitä laulellen ja huiskien ilmaa pajunoksilla. Ja kaikilta saarilta ja luodoilta kuului allin, rantaharakan, lokin ja haahkan ääniä. Ja hylje pisti läpimärän päänsä vedestä, katseli ympärilleen ja sukelsi takaisin omaan maailmaansa. Myös Ove Rolandsen haaveili omalla tavallaan. Toisinaan kuului hänen huoneestaan öisin laulua ja kitaran soittoa, ja se oli jo liikaa hänen ikäiselleen miehelle. Mutta eipä hän laulanutkaan pelkästä innostuksesta, vaan päinvastoin hiukan ilahduttaakseen ja keventääkseen itseään vaikeissa ajatusongelmissaan. Rolandsen ajattelee voimansa takaa, häntä vaivaa paha pula, ja siitä hänen täytyy selviytyä. Neitsyt van Loos oli tietysti palannut takaisin, hän ei leperrellyt rakkaudesta, vaan pysyi tukevasti kiinni kihlauksessaan. Toiselta puolen ei Ove Rolandsen ollut mikään Jumala, hän ei voinut hallita sydäntään, joka karkasi hänen luotaan keväisin. Oli raskasta omistaa morsian, joka ei ymmärtänyt selvää purkamista.
Rolandsen oli taas mennyt lukkarilaan ja Olga istui oven ulkopuolella. Mutta silli maksoi nyt kuusi taaleria tynnyriltä, ajat olivat hyvät ja paljon rahaa oli tullut pitäjään. Olga oli ikäänkuin ylvistynyt siitä. Vai mikä häntä vaivasi? Oliko Rolandsen sellainen mies, joka ei merkinnyt mitään? Olga vain katsahti Rolandseniin keskeyttämättä sukankutomista.
Rolandsen sanoi: "Te katsahditte äsken minuun. Teidän katseenne ovat kuin luodit, jotka haavoittavat minua."
"En ymmärrä Teitä", sanoi Olga.