Äkkiä sattui Suur-Ulrikiin tämä lyönti ja hän pyöri pitkän matkaa, aina ojanreunaan asti. Jalat menivät hänen altaan ristiin kuin kuolleella, kaikki meni sekaisin. Ja Rolandsen oli taitava käyttämään taistelupukarien kieliä, hän sanoi; "seuraava tänne!" Hän näytti varsin iloiselta, eikä hän huomannut, että hänen paitansa oli repeytynyt kaulan kohdalta.
Mutta seuraavat vuorossa olivat Ulrikin molemmat toverit, jotka nyt aivan vaiti ihmettelivät, eivätkä pidelleet vatsaansa naurun takia.
"Tehän olette vain lapsia", huusi Rolandsen heille. "Minä olisin vain hiukan voidellut teitä."
Nimismiehen onnistui puhua heille järkeä, heidän piti tarttua toveriinsa ja kantaa hänet pois ihan tulisella kiireellä. "Minun on kiittäminen teitä", sanoi hän Rolandsenille.
Mutta kun Rolandsen näki noiden kolmen vieraan poistuvan, ei se ensinkään häntä miellyttänyt, vaan hän huusi vielä heidän jälkeensä: "Tulkaa uudelleen huomis-iltana. Heittäkää lennätinasemalla joku akkunaruutu rikki, niin minä ymmärrän mistä on kysymys. Hyi, tehän olette kaikki vain penikoita!"
Tavan mukaan suurenteli hän asiaa liiaksi, jutteli ja kehui loppumattomiin. Mutta kuulijat menivät tiehensä. Äkkiä tulee eräs nainen Rolandsenia kohti, katsoo häneen kirkkailla silmillään ja ojentaa hänelle kätensä. Se on papinrouva. Hän on myös nähnyt taistelukohtauksen.
"Sepä oli suurenmoista", sanoi hän. "Ulrik muistaa elinikänsä sen lyönnin."
Hän näki, että Rolandsenin paita oli auki. Aurinko oli paahtanut hänen kaulansa ruskeaksi, mutta siitä alaspäin oli iho valkea.
Rolandsen panee paidankauluksen kiinni ja tervehtii. Hänestä ei ole ensinkään vastenmielistä, että papinrouva puhuttelee häntä kaikkien nähden; taistelunvoittaja saa kunniaa, hänen mielestään kannatti lausua tälle lapselle muutamia ystävällisiä sanoja. Rouva parka, hänen kenkänsä olivat perin kurjat, eikä hän juuri näyttänyt liian hellän kohtelun pilaamalta.
"On tuollaisten silmien väärinkäyttöä katsella minua", sanoi Rolandsen.