Pappilan väki herää yöllä lauluun. Ei milloinkaan ennen ole sellaista sattunut heille, laulu kuulostaa pihalta, aurinko säteilee kaiken yllä, kalalokit ovat heränneet, kello on kolme.
"Olen kuulevinani laulua", huutaa pappi rouvansa huoneeseen.
"Se kuuluu täältä minun ikkunani alta", vastaa rouva.
Hän kuunteli. Hän tunsi varsin hyvin rajun Rolandsenin äänen ja kuuli hänen kitaransa soiton. Mutta kylläpä hän oli häpeämätön; lauloi suloisesta neidostaan aivan rouvan ikkunan alla. Rouvan posket aivan kuumottivat mielenliikutuksesta.
Pappi tuli huoneeseen ja kurkisti ikkunasta. "Näkyy olevan sähköttäjä Rolandsen", sanoi hän rypistäen otsaansa. "Hän on äskettäin saanut puolen ankkuria konjakkia. Häpeä sellaista miestä."
Mutta rouva ei katsellut niin synkältä kannalta tätä pientä tapahtumaa; tuo kummallinen sähköttäjä osasi tapella kuin rantajätkä ja laulaa kuin pyhän innostuksen valtaama nuorukainen, hän toi suurta vaihtelua tähän hiljaiseen elämään ja näihin pieniin oloihin.
"Taitaa olla kysymyksessä serenaadi", sanoi hän hymyillen.
"Jota et juuri voine itsellesi omistaa", vastasi pappi. "Vai mitä itse arvelet?"
Aina piti hänen sekaantua joka asiaan! Rouva vastasi: "No, eihän tämä
nyt niin hirveän vaarallista ole. Sehän on vain pieni päähänpisto!"
Mutta itsekseen päätti kiltti rouva, ettei hän koskaan enää katselisi
Rolandsenia ihastuttavin silmin ja johtaisi häntä hullutuksiin.
"Nyt alkaa hän totta tosiaan uuden laulun!" huudahti pappi. Hän astui suorastaan ikkunan luo ja naputti ruutua.