"En löytänyt sitä."
Mackin johtopäätös oli valmis. Olipa sähköttäjä tehnyt murtovarkauden tai ei, oli hän joka tapauksessa Mackille kaikkein sopivin murtovaras. Hän ei suinkaan olisi salaava asiaa, vaan päinvastoin kertova sen jokaiselle elävälle sielulle, jonka tapaisi. Viimeiset nuottamiehet veisivät uutisen kotiinsa ja levittäisivät sen rannikkoseudun kauppamiehille. Mackia voitiin pitää pelastuneena.
"En ole ennen kuullut, että kuljette ihmisten taloissa ja… että
Teillä on sellainen vika", sanoo hän.
Johon Rolandsen vastasi, että ei, ei kalastajien taloissa. Hän ei ryöstänyt talonpoikia. Hän meni itse pankkiin.
Siinä sai Mack! Hän sanoi surkutellen vain: "Mutta että Te voitte menetellä tuolla tavalla minua kohtaan!"
Rolandsen vastasi. "Pakoitin itseni rohkeaksi ja häikäilemättömäksi.
Ikävä kyllä tapahtui se humalapäissä."
Ei ollut enää mahdotonta, että tunnustus oli tosi. Hullu sähköttäjä vietti irstailevaa elämää, eikä hänellä ollut suuria tuloja — konjakki Rosengårdista maksoi rahaa.
"Ja ikävä kyllä täytyy minun tunnustaa vielä muutakin", sanoi
Rolandsen. "En voi antaa Teille rahoja takaisin."
Mack näytti välinpitämättömältä. "Se ei merkitse mitään", vastasi hän. "Minua huvittaa vain se tyhmä lavertelu, jonka alaiseksi olette minut saattanut. Kaikkiin näihin loukkauksiin minua ja perhettäni kohtaan."
"Aijoin tehdä jotakin korjatakseni asiaa."