Seuraavana päivänä aamiaispöydässä ei rouvassa ollut merkkiäkään kärsimyksistä ja suuttumuksesta. Kaikki huolet olivat kuin poispuhalletut, hän ei näyttänyt, jumalankiitos, enää muistavan koko eilistä riitaa. Hänen iloinen huikentelevaisuutensa auttoi heitä kestämään elämää. Pappi liikkui taas vapaammin. Hänhän olisi itse voinut pitää suunsa kiinni noista talousasioista, uusi talousneitsyt, joka heille tulisi, oli kai jo matkalla pohjoiseen päin.
"Ikävä kyllä, sinä et nykyään voi saada kenkiäsi", sanoi hän.
"No, eihän sille mitään voi", vastasi rouva vain.
"Ne rahat, jotka sain Enokilta, täytyi minun jättää takaisin, hän oli varastanut ne."
"Mitä sinä sanot!"
"Niin, ajattelehan, hän juuri teki murtovarkauden Mackin konttoriin."
Ja pappi kertoi kaiken.
"Silloinhan se ei ollutkaan Rolandsen", sanoi rouva.
"Hänkö, se lurjus! Kurja raukka hän on!… Mutta sinun täytyy niinmuodoin, ikävä kyllä, taas odottaa kenkiäsi."
"No, entä sitten?"
Sellainen hän aina oli, papinrouva, hyvä ja uhrautuvainen viimeisiin asti, lapsi. Eikä pappi ollut koskaan kuullut hänen valittavan köyhyyttään.