"Jos sinä edes voisit käyttää minun kenkiäni", sanoi pappi, ja tunsi sydämensä heltyvän.
Silloin nauroi rouva oikein sydämellisesti: "Niin, ja sinä minun, hahhahhaa!" Hän työkkäsi papin lautasen permantoon, niin että se meni rikki, ja kylmä lihakäärylä sen mukana.
"Odotahan, saat uuden lautasen", sanoi rouva ja juoksi keittiöön.
"Ei saa suuttua vahingosta", ajatteli pappi, "ei ajatusta sinnepäinkään! Mutta lautanen maksaa myös rahaa!"
"Aijotko syödä tuon lihakäärylän?" huusi rouva palatessaan.
"Mitä sillä muuten tehtäisiin?"
"Se joutaa todellakin kissalle."
"Mutta minun ei kannata elää niinkuin sinun", sanoi pappi, ja synkistyi taas. Ja siitä olisi taas voinut kehittyä kaikkein herttaisin riita, ellei rouva olisi vaijennut. Mutta molempien ilo oli joka tapauksessa tiessänsä — — —
Seuraavana päivänä tiesi huhu kertoa suuren tapahtuman — Rolandsen oli kadonnut. Kun hän oli saanut kuulla löydöstä metsässä ja Enokin tunnustuksesta, oli hän huudahtanut perin suutuksissaan: "Sepä vasta hullua! Ainakin kuukautta liian aikaisin!"
Urkujenpolkija Börre oli kuullut sen. Illempänä ei Rolandsenia löytynyt mistään, ei ulkoa eikä sisästä. Mutta urkujenpolkijan vene, joka oli kiinnitettynä pappilan laituriin, oli poissa airoineen, kalanpyydyksineen ja kaikkine mitä siinä oli.