Elise seisoi yhä ulkona ja Rolandsen kulki hänen ohitseen tervehtimättä. Mikä oli menetetty, oli menetetty, sille ei voinut mitään. Elise huusi hiljaa hänen jälkeensä, ja hän pysähtyi ikäänkuin pistoksen saaneena ja sekaisin ihmetyksestä tuijottain Eliseen.
"Aioin vain sanoa… ei kai asia ole niin vaarallista laatua?"
Rolandsen ei ymmärtänyt mitään, ei hän myöskään käsittänyt, minkätähden Elise nyt välitti hänestä. "Olen saanut luvan mennä kotiin, lähetän pari sähkösanomaa", sanoi hän.
Elise tuli hänen luoksensa, hänen rintansa nousi ja laski, hän katsahti ympärilleen ja näytti epävarmalta. Hän sanoi: "Isä oli arvattavasti ankara. Mutta ei sitä kauvan kestä."
Rolandsen suutahti. Eikö hänellä itsellään ollut mitään oikeutta puolellaan? "Teidän isänne tehköön kernaasti mitä haluaa", vastasi hän.
"Vai niin, vai sillä tavalla!" Mutta Elise hengitti yhä raskaasti ja sanoi: "Miksi Te katselette minua tuolla tavalla? Ettekö tunne minua?"
Armoa, pelkkää armoa. Rolandsen vastasi: "Tunnetaan tai ei tunneta, sen mukaan miten ihmiset itse tahtovat."
Vaitiolo. Elise sanoi lopulta: "Te myöntänette kuitenkin, että mitä Te olette tehnyt… No, itsehän joudutte eniten kärsimään."
"Hyvä, antakaa minun vain eniten kärsiä. Minä en halua, että kuka tahansa tällä tavalla häiritsee minua. Teidän isänne saattaa vangituttaa minut."
Sanaakaan sanomatta meni Elise tiehensä…