Fredrik tuli huoneeseen. Hän huomasi heti, että sanasota oli ollut käymässä, ja häntä harmitti, ettei isä kerta kaikkiaan musertanut tuota suurinenäistä erotettua sähköttäjää.
Rolandsen sanoi kovalla äänellä: "Teen teille tarjouksen — me käytämme keksintöä hyväksemme yhteisesti. Me panemme Teidän tehtaanne uuteen kuntoon ja minä hoidan sitä. Annan Teille kaksikymmentäneljä tuntia ajatusaikaa!" Jonka jälkeen Rolandsen jätti sähkösanoman paikalleen ja läksi.
XV.
Syksy lähestyi, tuuli puhalteli metsässä, meri muuttui kellertäväksi ja kylmäksi ja tähtiä syttyi taivaalle. Mutta Ove Rolandsenilla ei ollut enää aikaa katsella tähden lentoja, vaikka hän pitikin omituisista ilmiöistä. Koko joukko työmiehiä oli viime aikoina työskennellyt Mackin tehtaalla, toisaalla revittiin maahan ja toisaalla rakennettiin Rolandsenin ohjeitten mukaan, sillä hän johti töitä. Hän oli voittanut kaikki vaikeudet ja nautti suurta arvoa.
"Olen itse asiassa aina pitänyt siitä miehestä", sanoi vanha Mack.
"Minä en", vastasi Elise. "Hänestä on paisunut sellainen mahtailija.
Aivan kuin hän olisi pelastanut meidät."
"No, ei kai nyt aivan niin hullusti sentään."
"Hän tervehtii, mutta hän ei odota vastausta. Hän kulkee ohi."
"Hänellä on kiire."
"Hän on tunkeutunut meidän perheeseemme, juuri hän", sanoi Elise kalpein huulin. "Kaikkialla missä me olemme, on hänkin. Mutta jos hän kuvittelee pienintäkään minuun nähden, niin hän erehtyy."