Joku vaimon nuori sukulainen, jonka nimi oli Teodor, puuttui puheeseen:
Oli asia kuinka tahansa, se ei liikuta sinua, Edevart.
Ei liikutakaan. Mutta mitäs se sinua liikuttaa, että Augustilla on kultahampaat?
Viitsittekin kuulla tuommoista vaivaista! kivahtaa Teodor. Se on unohtanut, että pastori passitti hänet kesken kotiin.
Edevartin kasvot ovat kalvenneet ja silmät palavat: Taidat unohtaa itsesi? Et ehkä muista, että itselläsi on tyrät ja vyö.
Teodor nousee seisomaan kiukusta puhisten.
Karolus, talon isäntä, vetää hänet takaisin penkille. Edevart ei suinkaan olisi väistynyt, hän oli kiihtynyt eikä välittänyt mistään.
Teodor, nuori mies, sanoi lopuksi, että hänellä oli omat hyvät hampaansa, ne eivät kaivanneet seppää. Mihin Edevart vastasi, että se oli onni, sillä hänestä ei koskaan tulisi semmoista miestä, että jaksaisi hankkia semmoiset hampaat kuin Augustilla oli.
Nyt ei Teodor ottanut ensinkään talttuakseen, vaan syyti suustaan ilkeyksiä hyvän aikaa — hän olisi ehkä lopettanut vähän aikaisemmin, ellei Edevart olisi aina vastannut, mutta poikapa vastasi.
Siitä päivästä lähtien kävivät August ja Edevart yhdessä kotikalassa. Monta pikkuturskaa ja koljaa he kantoivat kotiin, ja arvelematta he antoivat kalakeiton toisillekin, kun itse olivat päiväntarpeensa saaneet. Useampikin kuin yksi vaimo heitä siunasi pitkän syksyn mittaan.
Kun tuli aika varustautua Lofooteille, kysyi Edevart kerran: Oletko sinä lupautunut kenenkään mukaan?